itsensä rakastamisen vaikeudesta

Itseään on melkoisen vaikeaa rakastaa varsinkin nyky-yhteiskunnassamme ja tässä hyvinvointivaltiossa, jossa suorittaminen, ansaitseminen ja hyvältänäyttäminen ovat ottaneet peruselämän edellytyksien paikan evoluutiotaistelussa. On suorastaan kiellettyä pitää itsestään; aina voi olla parempi ja tehokkaampi ja täydellisempi, tai ainakin jokaisen velvollisuus tuntuu olevan vähintään siihen pyrkiminen.

Afrikassa suositaan lihavia naisia, koska lihavuus kertoo hyvästä elintasosta ja siitä, että on ruokaa. Harvoilla on mahdollisuus olla lihava siellä, missä vallitsee nälänhätä. Meillä ihannoidaan laihoja naisia, koska lähes kuka tahansa kykenee olemaan lihava. Laihuus onkin vaikeammin saavutettavissa kuin lihavuus. On ihailtavaa jos on onnistunut kahmimaan itselleen ominaisuuksia joita ei ole helppo saavuttaa. Koskaan ei voida olla tyytyväisiä siihen mitä jo on, siihen että ollaan terveitä, hengissä ja katto on pään päällä. Nyky-yhteiskunta on tuonut mukanaan uusia sairauksia, henkisiä sellaisia, anoreksiaa, ortoreksiaa, bulimiaa ja kasakaupalla masennusta. On vaikeaa olla onnellinen jos ei saa olla itseensä tyytyväinen.

Kuitenkin itsestään pitäminen on jotakin valtavan hienoa, ainakin minun mielestäni. Minun paras ystäväni on vähän pyöreämpi, ei mikään läski mutta selvästi pyöreä. Kuitenkin hän on niin uskomattoman sinut itsensä kanssa, niin oma itsensä että kaikki häikäistyvät hänen seurassaan. En ole ikinä tavannut niin aitoa ihmistä. Yleensä kaikki ihastuvatkin ennemmin häneen, joka osaa elää itsensä kanssa ja hyväksyä itsensä, kuin minuunm joka olen hoikka.

Olen päättänyt yrittää opetella pitämään itsestäni, jotta muutkin voisivat pitää minusta. Käsitän nyt, hieman paremmin ainakin, että minun tulisi syödä tervellisesti sen vuoksi että se on hyväksi keholleni ja mielelleni sen sijaan että en lihoisi. Että minun tulisi harrastaa liikuntaa sen vuoksi että se on oman kehonsa rakastamista ja koska minulle tulee siitä hyvä miel, eikä sen vuoksi että polttaisin mahdollisimman paljon kaloreita. Että tässäkään suhteessa ei tarvitse olla täydellinen - aina ei jaksa olla onnellinenkaan. Kaikki ihmiset tarvitsevat joskus lepoa ja se heille suotakoon.

On yllättävän vaikeaa yrittää nyt kuunnella kroppaansa kun on lähes 18 vuotta yrittänyt tukahduttaa sen äänen. On äärettömän vaikeaa kuulostella tekeekö minun todella mieli syödä suklaakeksi, vai onko se epämääräisen syömishäiriöni tuote. Jos söisin sen suklaakeksin, oksentaisinko sen? Ja jos en oksentaisi, tulisko minulle siitä ahdistunut olo? Tämä voi olla minun viimeinen tilaisuuteni oppia kuuntelemaan itseäni, tutustua minuun ja siihen millainen olen. Viimeinen tilaisuus, ennenkuin sisälläni asuva minä päättää vaieta lopullisesti ainaisesta tukahduttamisesta suuttuneena.

Se on vaikeaa, se on kivuliasta, enkä tiedä miten sen tekisin. On vaikeaa yrittää yhtäkkiä uskotella että olenkin ihan hyvä ja tarpeeksi, kun on vuosia vakuutellut että varmasti en riitä tällaisena. En edes kuvittele että tästä tulee helppo matka, tai että kaikki ymmärtävät mitä tarkoitan. Monet voivat pitää tätä luovuttamisena, jota se ehkä osaltaan onkin. Toisaalta, olen melko varma että tästä tulee huomattavasti vaikeampi matka kuin laihduttamiseni on ikinä ollut. On paljon helpompaa laihduttaa koska muutkin tekevät niin, koska sillä tavoin tuntee joltain pieneltä palalta matkustavansa kohti täydellisyyttä, kuin tunnustaa se, että täydellisyyttä ei ole olemassa.

Pyydän anteeksi sekavaa ja pitkää avautumistekstiä.

Olisi mukava tietää...

...kuka minä oikeasti olen.

ei enää ikinä

Eilen ahmin kerran ja oksensin kerran. Tänään olen oksentanut kahdesti ja kolmas kerta siintää väistämättömästi edessä. Haluan tuntea kylmyyden, nälän, luita, en tätä ällöttävää lämmintä turvonnutta läskioloa, en sappinesteen makua suussani enkä järjetöntä pakokauhua kun illalla sydämeni soittaa taas itse keksimiään sävelmiä.

Lupaan että en enää oksenna. Minä lupaan ainakin yrittää niin kovasti etten ennen ole yrittänyt. Lupaan että vaikka ahmisin niin en voi oksentaa. Mun on pakko sulkea takaportti, repiä delete-nappi irti mun näppäimistöstä ja unohtaa taito joka on ehkä tuottanut eniten synkkää, helpottunutta ja sairasta onnea mun elämään. Hyvästi Mia, älä tule enää ikinä takaisin, jooko. Tää on viimeinen kerta, teen sen antaumuksella ja lupaan olla saastaisempi kuin ikinä ennen. Mutta sitten sun pitää lähteä kauas pois.

down

Hahaa, edellisen postauksen positiivisuus on kadonnut savuna ilmaan.

Olen luonteeltani peruspositiivinen, toisaalta olen voimakkaasti tunteessaeläjä. Välillä olen onnellinen, ihan täysillä. Välillä olen pohjalla (varsinkin syksyisin) ja silloinkin täysillä, tai ainakin minun mittakaavassani.

Olen ollut koko viikonlopun yksin kotona. Äiti sai tietää mun juomisesta ja ympäri kyliä panemisesta, en jaksa selittää. Tuntui oudon turruttavalta kuunnella kun se avautui, kylmyys valtasi sisimpäni ja pieni hymynkare otti kiinni oikeasta suupielestä kun mietin että sillä on enää puoli vuotta aikaa, se on ihan liikaa myöhässä, onneksi se ei saanut mua jo vuosia sitten.

Ennen olin sosiaalinen, nyt minusta on tullut kylmä ja kyyninen. Syksyn pimeä verho kietoo minua pikkuhiljaa enemmän ympärilleen, syvälle pehmeään syliinsä. Olen siellä ihan yksin, ja siellä on hiljaista. Toisaalta tekee mieli huutaa ja potkia ja repiä verho rikki mustilla kynsillä, mutta on niin paljon helpompaa antautua, huokaista hiljaa ja odottaa kevättä joka sulattaa minut jäästä.

Päälleppäin näytän normaalille, nauran ja heitän läppää, mutta kukaan ei tiedä miten valtava pimeys ja äänettömyys asuu sisälläni. On helpompaa olla hiljaa, vihata maailmaa ja tätä paskakaupunkia kuin paljastaa sisinpänsä haavoitettavaksi. En enää halua haavoittua, niinpä olen päättänyt luoda ympärilleni paksun muurin. Sinne ei pääse paha, mutta sinne ei tule myöskään hyvä. Siellä olen vain minä. Vakuuttelen itselleni että minä haluan olla yksin ja haluan jäädä kotiin ja että vihaan ihmisiä oikeasti, vaikka rakastankin niitä, ihan jokaista. Katson niitä vihaisin silmin ja lähden pois, koska ne voivat satuttaa minua jos annan niille itseni.

Kuitenkin pieni elossa vielä sinnittelevä valo toivoo että joku repisi verhon päältäni, ottaisi minut syliin ja veisi minut takaisin pintaan. Haukkoisin happea hämmentyneenä ja kirkas valo sokaisisi silmäni.

Mutta minä alistun, kietoudun yhä syvemmälle, nukun yhä enemmän, puhun aina vaan vähemmän. Siirrän tupakan rohtuneille huulilleni, pyyhin kyyneleet ja tunnen että vihani ylettyy maailman yläpuolelle, että olen osa jotain universaalia, pyhää vihaa, että kukaan ei voi saada mua enää kiinni. Naurahdan, kyynistä ja katkeraa naurua ja annan stenkun hetkeksi valaista valkeat kasvoni.

jauuu

Vihdoinkin hyvä päivä !

Enkä nyt tarkoita pelkkiä syömisiä. Koko päivän oon vetäny hyvällä vireellä, jaksoin matikantunneilla keskittyä ja tajusin kerranki jotain, olin kohtuunättinä ollakseni minä, muutenki ihanan positiivinen fiilis! :) Kaiken kruunas vielä Combat kaverin kans, namiii !

Mutta siis, syömisetkin ihan okei, jotain 1400 kaloria kai, ja kulutus 2000 kieppeillä. :) Söin kyllä kaks kaurakeksiä, mutta hienointa musta on se että se ei laukassukkaan ahmimista, vaan ajattelin että ei se haittaa koska jään jokatapauksessa miinukselle. Ja huomenna on perjantaaaai !! Oonpas nyt yltiöpositiivisella fiiliksellä. :D Oon nyt vähän itserakas ja saatte ihailla mun ilmeilyä, poistan tän huomenna. :) Kuvassa siis oma pärstäni.

I can really use a wish right now

Tänään kun kirjoitin paperipäiväkirjaa, tajusin jotain uutta.

Musta tuntuu että mun oma elämä on sinänsä sisällöltään ihan okei, että oman itseni kannalta mulla on kaikki ihan hyvin. Sen sijaan ajattelen jatkuvasti että kaikki muut ihmiset ajattelee musta jotain negatiivista. "Ompa tuo ruma" "idiootti huora" "sä et kuulu tänne" ymsyms. Oon niin epävarma, enkä tiedä minkälainen mun pitäis olla. Se saa mut, luonnostaan sosiaalisen ihmisen, käyttäytymään jo etukäteen tylysti, negatiivisesti ja vihamielisesti muita ihmisiä kohtaan, eikä se kyllä varmasti auta asiaa. En enää vaan uskalla olla mukava kellekään, saatikka sitten oma itseni, kun pelkään ettei mua kuitenkaan hyväksytä. Kun olen muodostanut ympärilleni tylyn kuoren, ja ajattelen jo valmiiksi kaikkien vihaavan minua, niin muiden viha ei enää satu niin paljon. En tiedä mitä mun pitäis tehdä tän ongelman kanssa, haluaisin oppia ajattelemaan toisin, mutta ei mitään aavistusta miten se onnistuisi... Ideoita?

Odotan vaan tulevaisuutta, sitä että pääsen eroon tästä ahdistavasta pikkukaupungista, että saan aloittaa puhtaalta pöydältä uusien ihmisten parissa.

Tää päivä on mennyt ihan okei, 1300kcal, 30min ratsastus ja 45min reipas kävely, ei oksentamista.

maybe someday

Tässä muutama äsken otettu kuva, nyt on siis ilta, iltapala köllii masussa ja vähän pömpöttääkin sielä. Keskimmäisessä kuvassa laihistelen reilusti, halusin kokeilla miltä näyttäisin jos onnistuisin joskus.

Tää päivä on taas ollu aikamoista oksentamista. En enää ees jaksa stressata sitä, kyllä mä täältä suosta nousen. Päätin huomenna alottaa taas tarkan ruokapäiväkirjan pitämisen, se autto mua vuosi sitten tosi paljon ja toivottavasti se auttaa mua nytkin. Päässä risteilee kaksi tavoitetta, en tiedä mitä haluan. Mun toinen tavoite haluaa olla the Täydellisyys, tiedättehän; ruskettunut, huolitellusti meikattu, merkkivaatteita, kauniisti hoikka ja treenattu kroppa, hyvä koulussa, positiivinen... Toinen osa musta haluaa luovuttaa ja antaa mun olla niinku Skinsin Effy; korvata ruoka tupakalla ja alkoholilla, panna ketä sattuu, bilettää, olla tunteeton ja rappiolla.

Rakkaus toista kohtaan on mahdollista vain jos rakastat ensin itseäsi

Takana taas mieletön kalorisekoilu viikonloppu. Eletty on kahvilla, viinalla, tupakalla ja suklaamuffinsseilla. On syöty pitsaa ja oksennettu, syöty leipää ja oksennettu.

Nyt hermostuin lopullisesti. Laihdutan itseni nyt vitun väkipakolla sinne 54kg ja sen jälkeen unohan tän paskan enkä laihduta enää enkä ees käy vaa'alla. Mutta mun on nyt pakko tehä tää koska vihaan luovuttamista.

Mun on aika oppia rakastamaan mua tälläsena ku oon. Nukuin (ja panin) mun pleijerisäädön kanssa la-su yönä ja heräs paljon ajatuksia. En halua enää epätoivoisesti yrittää ketään, haluan olla itsevarma ja tavallinen.

Olen kaunis ja hoikka ja minusta tulee vielä onnellinen. Mutta ensin mun on hoidettava tää juttu alta että voin jättää sen lopullisesti taakseni.

mä en tiedä mitä teen, olen nyt jo turtunut tuskan tunteeseen

Vihaan menkkoja, vihaan pallo-oloa, vihaan sitä että en voi ottaa mun kaverin synttäriviikonlopulle yhden yön hoitoa.

Viikonloppuna tuli liikaa syötyjä ja juotuja kaloreita. Viikonloppuna poltin liikaa tupakkaa. Sunnuntaina ahdistus tuli pitkästä aikaa voimakkaampana kuin koskaan. Oksensin kurkun verille ja itkin äidin sylissä. "Miksi mun on pakko olla kaikessa niin hyvä jos en jaksa, miksi mun pitää olla täydellinen jos haluan vaan olla onnellinen". Mun ruotsin yo:t lähti ällänä. Mutta kyllä ne varmasti tippuu eeksi. Itkettää ja raivostuttaa. Tämän päiväisestä ranskan kokeesta tulee varmasti alle 7. Sinänsä sillä ei ole väliä, mun 7 edellistä ranskan kurssia on kymppejä, vaikka saisin nelosen niin mun ka ois ysi. Vihaan silti itseäni. MUN PITÄIS OLLA PAREMPI.

Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Olen saanut pitkästä aikaa vieraita. Yleensä vieras ei viihdy luonani pitkään, se vain vähän sekoittaa mun elämää ja lähtee pois. Jostain syystä rukoilen nyt vierasta jäämään vaikka ehkä haluaisinkin sen lähtevän. Se vieras sanoi mulle eilen illalla että sun pitää juosta vaikket jaksa. Se sanoi myös että iltapala ei ole tarpeellinen. Tänään se sanoo mulle että vitun läski saamaton paska, koska syön ainakin 1000kcal. Se sanoo että sun pitää juosta koska oot noin likainen ruuan orja.

Haluaisin yrittää olla normaali ja onnellinen, mutta tuntuu luovuttajalta. Ei musta kukaan tykkää, ei mua kukaan halua kuitenkaan. En mä ikinä riitä.

Jokin sairas sekopää osa mussa haluais sairastua oikeen kunnolla, ihan vaan sen takia että voisin sitten parantua. Typerää. Olen idiootti. <3