down

Hahaa, edellisen postauksen positiivisuus on kadonnut savuna ilmaan.

Olen luonteeltani peruspositiivinen, toisaalta olen voimakkaasti tunteessaeläjä. Välillä olen onnellinen, ihan täysillä. Välillä olen pohjalla (varsinkin syksyisin) ja silloinkin täysillä, tai ainakin minun mittakaavassani.

Olen ollut koko viikonlopun yksin kotona. Äiti sai tietää mun juomisesta ja ympäri kyliä panemisesta, en jaksa selittää. Tuntui oudon turruttavalta kuunnella kun se avautui, kylmyys valtasi sisimpäni ja pieni hymynkare otti kiinni oikeasta suupielestä kun mietin että sillä on enää puoli vuotta aikaa, se on ihan liikaa myöhässä, onneksi se ei saanut mua jo vuosia sitten.

Ennen olin sosiaalinen, nyt minusta on tullut kylmä ja kyyninen. Syksyn pimeä verho kietoo minua pikkuhiljaa enemmän ympärilleen, syvälle pehmeään syliinsä. Olen siellä ihan yksin, ja siellä on hiljaista. Toisaalta tekee mieli huutaa ja potkia ja repiä verho rikki mustilla kynsillä, mutta on niin paljon helpompaa antautua, huokaista hiljaa ja odottaa kevättä joka sulattaa minut jäästä.

Päälleppäin näytän normaalille, nauran ja heitän läppää, mutta kukaan ei tiedä miten valtava pimeys ja äänettömyys asuu sisälläni. On helpompaa olla hiljaa, vihata maailmaa ja tätä paskakaupunkia kuin paljastaa sisinpänsä haavoitettavaksi. En enää halua haavoittua, niinpä olen päättänyt luoda ympärilleni paksun muurin. Sinne ei pääse paha, mutta sinne ei tule myöskään hyvä. Siellä olen vain minä. Vakuuttelen itselleni että minä haluan olla yksin ja haluan jäädä kotiin ja että vihaan ihmisiä oikeasti, vaikka rakastankin niitä, ihan jokaista. Katson niitä vihaisin silmin ja lähden pois, koska ne voivat satuttaa minua jos annan niille itseni.

Kuitenkin pieni elossa vielä sinnittelevä valo toivoo että joku repisi verhon päältäni, ottaisi minut syliin ja veisi minut takaisin pintaan. Haukkoisin happea hämmentyneenä ja kirkas valo sokaisisi silmäni.

Mutta minä alistun, kietoudun yhä syvemmälle, nukun yhä enemmän, puhun aina vaan vähemmän. Siirrän tupakan rohtuneille huulilleni, pyyhin kyyneleet ja tunnen että vihani ylettyy maailman yläpuolelle, että olen osa jotain universaalia, pyhää vihaa, että kukaan ei voi saada mua enää kiinni. Naurahdan, kyynistä ja katkeraa naurua ja annan stenkun hetkeksi valaista valkeat kasvoni.