Itseään on melkoisen vaikeaa rakastaa varsinkin nyky-yhteiskunnassamme ja tässä hyvinvointivaltiossa, jossa suorittaminen, ansaitseminen ja hyvältänäyttäminen ovat ottaneet peruselämän edellytyksien paikan evoluutiotaistelussa. On suorastaan kiellettyä pitää itsestään; aina voi olla parempi ja tehokkaampi ja täydellisempi, tai ainakin jokaisen velvollisuus tuntuu olevan vähintään siihen pyrkiminen.
Afrikassa suositaan lihavia naisia, koska lihavuus kertoo hyvästä elintasosta ja siitä, että on ruokaa. Harvoilla on mahdollisuus olla lihava siellä, missä vallitsee nälänhätä. Meillä ihannoidaan laihoja naisia, koska lähes kuka tahansa kykenee olemaan lihava. Laihuus onkin vaikeammin saavutettavissa kuin lihavuus. On ihailtavaa jos on onnistunut kahmimaan itselleen ominaisuuksia joita ei ole helppo saavuttaa. Koskaan ei voida olla tyytyväisiä siihen mitä jo on, siihen että ollaan terveitä, hengissä ja katto on pään päällä. Nyky-yhteiskunta on tuonut mukanaan uusia sairauksia, henkisiä sellaisia, anoreksiaa, ortoreksiaa, bulimiaa ja kasakaupalla masennusta. On vaikeaa olla onnellinen jos ei saa olla itseensä tyytyväinen.
Kuitenkin itsestään pitäminen on jotakin valtavan hienoa, ainakin minun mielestäni. Minun paras ystäväni on vähän pyöreämpi, ei mikään läski mutta selvästi pyöreä. Kuitenkin hän on niin uskomattoman sinut itsensä kanssa, niin oma itsensä että kaikki häikäistyvät hänen seurassaan. En ole ikinä tavannut niin aitoa ihmistä. Yleensä kaikki ihastuvatkin ennemmin häneen, joka osaa elää itsensä kanssa ja hyväksyä itsensä, kuin minuunm joka olen hoikka.
Olen päättänyt yrittää opetella pitämään itsestäni, jotta muutkin voisivat pitää minusta. Käsitän nyt, hieman paremmin ainakin, että minun tulisi syödä tervellisesti sen vuoksi että se on hyväksi keholleni ja mielelleni sen sijaan että en lihoisi. Että minun tulisi harrastaa liikuntaa sen vuoksi että se on oman kehonsa rakastamista ja koska minulle tulee siitä hyvä miel, eikä sen vuoksi että polttaisin mahdollisimman paljon kaloreita. Että tässäkään suhteessa ei tarvitse olla täydellinen - aina ei jaksa olla onnellinenkaan. Kaikki ihmiset tarvitsevat joskus lepoa ja se heille suotakoon.
On yllättävän vaikeaa yrittää nyt kuunnella kroppaansa kun on lähes 18 vuotta yrittänyt tukahduttaa sen äänen. On äärettömän vaikeaa kuulostella tekeekö minun todella mieli syödä suklaakeksi, vai onko se epämääräisen syömishäiriöni tuote. Jos söisin sen suklaakeksin, oksentaisinko sen? Ja jos en oksentaisi, tulisko minulle siitä ahdistunut olo? Tämä voi olla minun viimeinen tilaisuuteni oppia kuuntelemaan itseäni, tutustua minuun ja siihen millainen olen. Viimeinen tilaisuus, ennenkuin sisälläni asuva minä päättää vaieta lopullisesti ainaisesta tukahduttamisesta suuttuneena.
Se on vaikeaa, se on kivuliasta, enkä tiedä miten sen tekisin. On vaikeaa yrittää yhtäkkiä uskotella että olenkin ihan hyvä ja tarpeeksi, kun on vuosia vakuutellut että varmasti en riitä tällaisena. En edes kuvittele että tästä tulee helppo matka, tai että kaikki ymmärtävät mitä tarkoitan. Monet voivat pitää tätä luovuttamisena, jota se ehkä osaltaan onkin. Toisaalta, olen melko varma että tästä tulee huomattavasti vaikeampi matka kuin laihduttamiseni on ikinä ollut. On paljon helpompaa laihduttaa koska muutkin tekevät niin, koska sillä tavoin tuntee joltain pieneltä palalta matkustavansa kohti täydellisyyttä, kuin tunnustaa se, että täydellisyyttä ei ole olemassa.
Pyydän anteeksi sekavaa ja pitkää avautumistekstiä.
